Tringan retkikalenteriin keksittiin ”uutena” kohteena Pyhtäällä ja Kotkassa sijaitseva Valkmusan kansallispuisto. Paikalla on aiemmin vierailtu pariin otteeseen (ainakin 2019 ja 2022) Aspskärin ruokkilinturisteilyn ohessa. Helteiset heinäkuun iltapäivät eivät kuitenkaan tehneet tälle eteläsuomalaisittain suorastaan eksoottiselle retkikohteelle oikeutta, joten ratkaisuksi keksitiin toukokuinen arki-illan retki.
Valkmusan pieni kansallispuisto koostuu kahdesta suojellusta suokokonaisuudesta, Munasuosta ja itse Valkmusasta. Alueen suot ovat luonnontilaisia keidassoita, joilla viihtyvät monet Etelä-Suomessa harvalukuiset lintulajit, kuten kapustarinta ja liro. Onpa alueella takavuosina pesinyt pikkukuovikin. Alueella myös levähtää muuttolintuja, kuten hanhia. Kasvi- ja hyönteismaailma on monipuolinen. Kansallispuistosta voi lukea lisää Metsähallituksen sivuilta: https://www.luontoon.fi/valkmusa
Retkelle lähdettiin Mellunmäen metroasemalta neljän maissa iltapäivällä. Bussia odotellessa ehdittiin nautiskella lämpimässä kelissä jäätelöstä ja ihmetellä varpusen pesimäpaikan valintaa. Itse kohteeseen siirryttiin Vähiliikkeen pikkubussilla, johon mahtui oppaan lisäksi parin viime hetken perumisen myötä 18 retkeläistä. Matkaa yhteen suuntaan oli Helsingistä tuollaiset puolitoista tuntia. Menomatkalle ei kummoisia lintuhavaintoja osunut, haarapääskyjä sentään lenteli maalaismaisemissa runsaasti.
Perille päästiin ja heti bussista poistuessa todettiin paikalla odottelevan jo hyttysiä, kuten suokohteille tietysti kuuluukin. Kiersimme retkellä alueella kulkevan merkityn Läntisen keitaan lenkin, joka kulkee osin pitkospuita pitkin. Heti avosuon reunaan päästyämme kuului kauempaa käki, joka oli monille vuoden ensimmäinen havainto lajista. Pieni tuulenvire piti hyttyset aisoissa ja suopursujen tuoksuessa oli helppo todeta, että nyt oltiin aika lailla erilaisissa retkimaisemissa kuin kaupungissa iltaretkellä pääsee! Paikan oli tosin helppo todeta sijaitsevan kovin etelässä, kun kaikki suolla liikkuneet västäräkit olivat täällä tavallisia västäräkkejä.
Retken pääkohteemme oli Simonsaaren lintutorni, jonka ympäristössä vierähtikin runsaasti aikaa. Heti torniin kavuttuamme pääsimme todistamaan sääksiparin haudontavuoron vaihtoa, kun lähipesälle saapui parin toinen osapuoli jatkamaan haudontaa.
Paikalliset retkeilijät kertoivat lintujen käyvän kalassa lähellä virtaavan Kymijoen varressa. Isokuovipari huuteli aktiivisesti ja melkein saman tien lähisuolta löytyi vielä astetta kiinnostavampi iso kahlaaja, mustapyrstökuiri! Lajin pesinnästä alueella oli viitteitä jo viime vuonna ja toiveissa etukäteen olikin ollut juuri tämän näkeminen. Varsin pian todettiin lintuja olevan kaksi ja innostuivatpa ne jopa soidintamaan aktiivisesti. Tätä upeaa näytelmää kelpasikin ihastella, sen verran harvinaisesta herkusta on etelärannikolla kyse!
Vaikka torniin mahtui kerralla vain puolet porukasta, saatiin sieltä ja suon reunasta hyvä kuva alueen muustakin linnustosta. Kahlaajista havaittiin kuirien ja kuovien lisäksi soidintavat liro, valkoviklo ja punajalkaviklo, runsaasti töyhtöhyyppiä ja odotetun ilahduttavasti myös kapustarintoja, jonka näkeminen ja kuuleminen soidintamassa Etelä-Suomessa alkaa olla katoavaa kansanperinnettä *. Lajin surumielinen vihellys ja erinomaisesti suohon sointuva väritys tulivat varmasti kaikille tutuksi. Varpuslintupuolen havainnoista mainittakoon pensastasku, kulorastas, laulavat kiurut ja vain vilaukselta havaittu keltavästäräkki. Äänimaisemaa hallitsi kahlaajien lisäksi käen kukunta. Ehtipä joku retkeläinen kastella kenkänsäkin, kuten suokohteille tietysti kuuluukin.
* = https://tulokset.lintuatlas.fi/species/MX.27553
Aika kului lintuja ihmetellessä ja eväitä nautiskellessa nopeasti ja lopulta kierrosta oli jatkettava. Tornista lähdettyä havaittiin ensin paikalle pohjoisesta saapunut yksinäinen sääksi ja pian suon toisella laidalla vilahtanut musta, hieman teerimäisen vaikutelman jättänyt möykky. Kuin ihmeen kaupalla kaukoputkeen löytyi pian myös teerikoiraan pää, jonka punainen näkyi yllättävän kauas. Paikalla voi käydä melkoinen pulina aikaisin aamulla. Kierroksen loppupuolella ihmeteltiin myös kukkivia raatteita, yksittäistä närheä ja laulavia rastaita.
Paluumatkan alkaessa oli helppo todeta retken olleen oikein onnistunut! Useampikin retkeläinen kommentoi, ettei ollut koskaan tullut vierailleeksi paikalla, vaikka asiaa lähellä on useinkin. Tätä kansallispuistoa ei siis ainakaan ole liiallisella mainostamisella pilattu. Bussissa pidettiin vielä iltahuuto ja laskettiin retken lajimäärä. Takaisin Helsingissä oltiin kymmenen maissa. Ensi vuonna mennään uudestaan, jos asia on oppaasta ja retkikoordinaattorista kiinni.
Oppaana toimi retkikertomuksen kirjottanut Aapo Salmela.