Olin seurannut Kökarin lintutiedotuksia tiiviisti koko kevään ja välillä tunsin suurta malttamattomuutta päästä itse jälleen kokemaan Kökarin kevättä ja alkukesää. Aikaisemmin retkiä vetänyt konkariorni Ari Linna ehdotti, että voisin ottaa kopin Tringa ry:n Kökarin retkestä, ja Jaana Sarvalan kanssa sitten sovimme, että mikäli Covid 19 -pandemia ja tästä johtuvat rajoitukset sallivat, niin retki tehdään kesäkuun toisena viikonloppuna. Hyvin kävi.
11.6. tapasimme Korppoossa Galtbyn satamassa ennen yhteysaluksen lähtöä Jaanan, Sissin, Reijon, Ullan, Timon, Hennan, Marjatan, Matin ja Tuijan, Tuiren ja Pirjon kanssa. Osa oli lähtenyt jo aamuyön puolella ajamaan kohti Paraisia, ja kaikki pääsivät nousemaan turvallisesti yhteysalukseen. Yksi ryhmämme jäsenistä, Arja saapuisi Kökariin vasta myöhään perjantai-iltana.
Ryhmä kokoontui yhteysaluksen yläkannelle, jossa viimein kasvotusten tapasimme 11 hengen porukalla. Aluksen irtauduttua satamasta retkipinnojen keruu saattoi alkaa. Jokainen arvasi, montako lintulajia reissun aikana tulisimme näkemään. Jaana keräsi arvaukset paperilapuille. Arviot vaihtelivat 63 ja 125 retkipinnan välillä.
Sääennuste viikonlopulle oli vaihtelevainen: aurinkoa, sadetta, tuulta ja niin edelleen. Menomatkalla aurinko paahtoi, mutta merituuli viilensi olosuhteet melko miellyttäviksi. Kova valo, lämpöväreily ja aluksen tärinä antoivat omat haasteensa lintujen havainnointiin, mutta matkalla kuitenkin havaittiin muun muassa kurkipari poikasensa kanssa, sääksi, mustalintuja ja haahkoja, sekä lukuisia muita vesilintuja, lokkeja, tiiroja ja kaksi merikihua.
Timo havaitsi ainoana mustanokkaisen tiiran, jonka määritys jäi harmillisesti avoimeksi. Mustalintuja ja pilkkasiipiä sai vertailla keskenään matkan edetessä, mutta Kökarin aluevesille saapuessa havaittiin enää pelkästään pilkkasiipiä.
Aluksen rantauduttua Kökarin satamaan retkikunta kokoontui satamassa helikopterin laskeutumispaikalle, jossa lajilistamme täydentyi kivitaskulla. Lisäksi pääsimme tarkastelemaan paremmin lapintiirojen ja kalatiirojen eroavaisuuksia. Kaksi vanhaa aikuista merikotkaa kaartelivat taivaalla kuvausetäisyydellä. Sataman läheisyydessä ui myös mm. telkkiä, tukkasotkia, isokoskeloita ja pilkkasiipiä. Henna kävi komppaamassa satamasta lähtevän tien viereisestä tervaleppälehdosta kultarinnan retkipinnaksi, kun muu ryhmä joutui odottamaan kultarintapinnaa vielä pitkän tovin.
Ryhmä majoittautui hotelli Brudhälliin yhden ja kahden hengen huoneisiin.
Hotellihuoneen ikkunasta Timo ja Henna olivat havainneet mm. taivaanvuohen. Näkymät hotellihuoneesta tarjoilivat mahdollisuuden kaikille tarkastella mustakurkku-uikkuja, joita pesii hotellin tuntumassa ainakin kolme paria.
Maukas lounas – kalaseljanka tuoreen leivän kera – aterioitiin hyvällä ruokahalulla. Samalla pohdimme sääennustetta ja retkiohjelmaa. Lauantaille oli luvattu kovaa sadetta, joten kävely Kalenin luontopolun märillä kallioilla olisi ollut jopa vaarallista. Tänään sää sen sijaan oli helteinen ja kuiva, joten päätimme lähteä kävelemään muutaman kilometrin pituista luontopolkua jo perjantaina. Ihan alkuun piti kuitenkin päästä käymään Hamnön kirkolla etsimässä kirjokerttua. Heti lounaan jälkeen olin käynyt kirkolla jo pikaisesti tarkistamassa kirjokerttutilannetta, joka vaikutti kahden laulavan koiraan ansiosta lupaavalta. Ryhmän saavuttua paikalle yksi koiras kuului ja näyttäytyi vain hetkellisesti.
Kalenin luontopolulle lähdettiin Överbodan puolelta. En suositellut tälle retkelle kaukoputkia, koska niiden kantaminen olisi saattanut tehdä reitistä liian raskaan. Olin itse kulkenut reitin toiseen suuntaan viimeksi elokuussa 2020, joten toivoin, että reitin valkoiset merkinnät olisivat edelleen hyvin näkyvillä. Siitä huolimatta suunnistustaidot meinasivat pettää. Kalenin maasto on osittain vaativaakin: nousuja, laskuja ja askelmia kertyy paljon. Reitillä havaitsimme muun muassa useampia herne-, pensas-, lehto- ja mustapääkerttuja, laulu- ja mustarastaita, pajulintuja, tiltaltin, peukaloisen, hemppoja, kiuruja sekä hieman normaalista poikkeavalla tavalla äänteleviä peippoja. Osoittautui, että koko saarella peippojen kontaktiääni poikkesi mantereella vallitsevasta ääntelytavasta.
Matkan varrella kasveja hyvin tunnistanut Jaana antoi erinomaista lisäsisältöä luontoretkellemme esimerkiksi koiranheisistä ja valkolehdokeista, jotka olivat tulossa täyteen kukintoon. Perhosista näimme pikkukultasiiven ja joitakin tarkemmin määrittämättömiä sinisiipiä.
Reitti kulki Oppsjön itärannalle ja sieltä kallioiden yli takaisin Karlbyn tielle ja siitä Överbodan Södravikeniin näkymän antavalle lintulavalle, josta saimme retkipinnoiksi muun muassa varpushaukan, ruskosuohaukan, liron ja lapasorsan. Överbodassa Hamnön tienristeyksessä lauloi talon pihassa kultarinta ja toisella puolella tietä kultarintamaisen hämmentävästi laulanut viitakerttunen. Laululintujen suhteen oli jo hieman hiljainen vaihe, mutta toisaalta myös helteet vaikuttivat siihen, että linnut olivat hieman passiivisia. Kävelyn jälkeen retkiporukka lähti takaisin hotellille virkistäytymään ja syömään.
Illaksi ei ollut perjantaina varattuna päivällistä, mutta kokoonnuimme hotellin ravintolassa kuitenkin iltahuutoon, ja moni nautti pizzaa tai muuta herkkua päivälliseksi siinä yhteydessä. Ensimmäisen päivän lajimäärä siinä vaiheessa oli 77. Sovimme, että ruokailun jälkeen lähtisimme vielä retkeilemään klo 21.45, koska sääennuste illaksi oli vielä hyvä. Ohjelmassa alun perin suunniteltua lauantaiaamun varhaista starttia päätettiin siirtää, koska sääennuste povasi aamuyöhön ja aamuun kohtalaista tai rankkaa sadetta. Iltaretkellä kävimme vielä Valön ja museon lintulavoilla ja tästä jatkoimme Hamnöhön. Matkan varrella teimme pysähdyksiä mm. Flattön sillalla, jolta kuultiin Kökarissa vähälukuinen ruokokerttunen sekä kaksi rytikerttusta, sekä hiljentelimme Everbodan ja Överbodan välillä sarvipöllöhavainnon toivossa, koska vuosi sitten linjalaskentaretkelle lähtiessäni olin havainnut tuolla peltoaukealla saalistavan sarvipöllön. Pysähdykset olivat kuitenkin melko hiljaisia lintujen suhteen ja tuuli haittasi kuuntelua. Lehtokurpat kurnuttivat ja sirkuttivat soidinlennollaan. Viimeinen pysähdys tehtiin Antons Gesthemin pihaan vievän risteyksen kohdalla, johon kuului kehrääjä. Valitettavasti tämäkin kuului melko kaukaa ja jäi osalla kuulematta kokonaan. Tämän jälkeen suuntasimme takaisin hotellille, koska suurelle osalle oli päivällä mittaa jo melkoisesti.
LAUANTAI
Lauantaina aamuyöllä havahduin hetkeksi ja kuuntelin säätilaa. Sade ei silloin ollut mitenkään erityisen voimakasta. Tänään kävisimme aamulla eri lintulavakohteita läpi ja nyt myös Arja pääsi mukaan. Aamiaisella sovimme starttaavamme retkelle klo 9.00. Suunnitelmana oli ensin mennä Skinnarsin lintutornille, mutta ajon aikana muistin Valön lavan ja nuolihaukan ja luhtakanan toivossa päätin lennosta vaihtaa reittisuunnitelmaa. Olisipa autoissa ollut radiopuhelimet, mutta kaikki retkeläiset seurasivat impulsiivista retkenvetäjäänsä oikeaan osoitteeseen. Valössä sade kuitenkin yltyi rankkasateeksi. Sade oli niin rankkaa, että odottelimme autoissa sen laantumista jälleen siedettävälle tasolle. Valö osoittautui kuitenkin lintujenkin kannalta turhaksi pysähdykseksi. Tuire ja Pirjo päättivät lähteä kirjokerttua etsimään kirkolle, ja me muut jatkoimme matkaa Museon lavalle.
Sade muuttui jälleen maltillisemmaksi ja siedettäväksi. Museon lavalle johtavan tervaleppälehtokujan varrella lauloi hieman epätyypillisen lyhyttä säettä lehtokerttu. Hennan tarkat korvat erottivat myös retken ensimmäisen käenpiian, joka jälleen kerran jäi meiltä muilta kuulematta. Kultarinta lauloi museon pihassa. Sateen vuoksi päätimme jatkaa matkaa Skinnarsin lintutornille. Tuuli ja sade tekivät tarkkailusta vaikeahkoa, eikä uusia retkipinnoja saatu tuolla pysähdyksellä. Tornin alapuolella staijaaminen oli hieman siedettävämpää. Päätimme jatkaa matkaa Peders Aplabodenin kahvilaan pannukakuille. Pirjo ja Tuire liittyivät myös jälleen seuraamme. Peder ja Siv loihtivat meille täyteläiset pannukakkuherkut sillä välin, kun kävimme tekemässä pienen kävelyn rantaan ja takaisin. Rannassa yllättäen lehtokurppa lensi soidinlentoaan juuri ennen keskipäivää. Pikkulinnut olivat hiljaa, mutta joitakin vihervarpusia, hemppoja ja tiklejä oli sentään liikkeellä. Myös niittykirvinen istitteli kävelyreitin varrella. Kävelyn päätteeksi pääsimme nauttimaan Ahvenanmaan pannukakuista ja myös Ari Linna ilahdutti liittymällä retkiseuraamme hetkeksi.
Ari jatkoi Museon lavalle ja meidän oli tarkoituksenamme suunnata takaisin hotellille, kun Ari soitti: jalohaikara Museolavalla!
Koko porukka teki U-käännöksen ja sateinen aamupäivä sai mukavan haviksen hyvin näkyvillä olleesta jallusta, jonka seurana oli myös yksi harmaahaikara. Retki jatkui Arin kanssa siis vielä hetken. Hänkin kertoi nähneensä saman keskipäivän lehtokurpan.
Spontaanin ja antoisan Museo-encoren jälkeen pidimme reilun parin tunnin vaatteiden kuivattelu-, ruoka- ja lepotauon hotellilla.
Lähdimme klo 14.30 jälleen liikkeelle, suuntana Hamnön kirkon lava ja Gamla Kyrkvägenin luontopolku. Sää oli poutaantunut, mutta tuuli voimistui edelleen. Laulavia kirjokerttuja oli alueella nyt ainakin kaksi.
Kirjokertun lajipari pikkulepinkäinen oli vielä monelta näkemättä, mutta nyt sekin oli sen verran näkyvillä, että ainakin Repe sai siitä hyviä kuvia.
Jaanan ja minun ollessa lavalla myös Sissi ja Timo viestittelivät kahden kirjokertun olevan parkkipaikan ja seurakuntarakennusten alueella. Lavalla staijattiin jälleen kovassa valossa ja voimistuvassa väreilyssä riskilöitä, ruokkeja, jotka Timo oli nähnyt jo perjantaina, sekä kaksi paikallisena karilla seissyttä sepelhanhea. Karikukkoa ei kovasta etsimisestä huolimatta löytynyt. Kirkon pihassa puutarhan puolella kiikitti nyt myös käenpiika niin, että nyt sen kuulivat kaikki.
Kirkon luontopolulle lähdettiin munkkiluostarin puutarhan puolelta. Käärmeenpistoyrttejä kasvoi useammassa paikassa ja raunioilla tavattiin myös metsäjänis.
Luontopolku kulki puutarhan poikki tervaleppää, tammea ja pähkinäpensasta kasvavissa lehdoissa ja rantakallioilla. Tuuli oli kuivattanut kalliot kuiviksi ja purojen ylityksistä huolimatta kaikki taisivat selvitä kuivin kengin. Luontopolun antia olivat mm. satakielet, mustapääkertut, lehtokerttu ja kultarinta. Meriharakat lepäsivät rantakivellä nokat piilossa, ja antoivat ensin varsin riskilämäisen vaikutelman itsestään. Kävelyn kohokohta oli reitin varrelta löytynyt pikkutikan pesäkolo, josta koiras juuri tuli ulos ja jatkoi siitä ruuanhakuun. Polku päättyi Hamnön tien sillan kupeeseen ja tieltä pystyi vielä vilkuilemaan Sandvikin rannan suuntaan merta, jossa oli mm. tukkasotkia, tukkakoskeloita ja mustakurkku-uikkuja sekä silkkiuikku. Retkipinnaksi saatiin viimeinkin myös harakka.
Jälleen useamman tunnin ulkoilurupeaman jälkeen yllätti nälkä, ja päivällinen oli sovittu hotellille klo 18.30. Päivällissalissa toinen seurue oli sen verran äänekäs, että iltahuuto päätettiin pitää erikseen vielä päivällisen jälkeen. Ari ja Veli-Pekka olivat myös saapuneet hotellille hyvin dramaattiseksi kääntynyttä jalkapallo-ottelua katsomaan, jossa tanskalaispelaaja sai kesken pelin sydänpysähdyksen ja elvytettiin miljoonayleisön silmien edessä takaisin elävien kirjoihin.
Ilta oli edelleen kovin tuulinen, mutta lähdimme pienellä porukalla (allekirjoittanut, Marjatta, Tuire ja Pirjo, Matti ja Arja) vielä käymään Merivartioston ja tutka-aseman maastossa pensassirkkalinnun toivossa. Tuuli kuitenkin hiljensi tehokkaasti linnut. Lajilistalle saatiin kuitenkin kaivettua vielä luhtakerttunen jonka nopeatempoinen taiturointi kuului tielle melko hyvin. Laulua kesti kuitenkin vain lyhyen hetken. Myös viitakerttunen lauloi lyhyesti kävellessämme takaisin autoille. Päätimme lopettaa retkeilyn tältä päivältä tähän ja puolilta öin pääsimme nukkumaan.
SUNNUNTAI:
Unitunteja ei kertynyt kovinkaan montaa, mutta nukutti kyllä varsin hyvin. Aamulla startti Kirkon lavalle kello 4.15 tuntui hieman silmäluomissa, mutta aamu oli varsin kaunis. Tuuli oli edelleen kuitenkin navakka. Kirkon parkkipaikalla kuulostelimme Marjatan kanssa kirjokerttua ja muita aamun aktiivisia lintuja. Vihervarpunen ja kirjokerttu ilmoittivat läsnäolostaan. Lavalla kova itätuuli muistutti, että varsin kesäinen sää voi hetkessä muuttua jopa kolean kylmäksi ja suorastaan arktiseksi. Ruokit olivat omalla pesimäluodollaan, mutta sepelhanhia ei enää löytynyt. Myöskin karikukkoa etsittiin turhaan rantakivikoista – saattoihan se silti siellä olla. Lavan ympäristössä lauloi pari pensaskerttua ja kirjokerttukin kävi fransiskaaniluostarin läheisessä seljapensaassa rätisemässä. Päätimme lähteä vähän kävelylle kirkon tervaleppälehtoon ja ns. pikkurantaan, joka oli hieman paremmin tuulelta suojassa. Takaisin tullessa polun varrelta löytyi uusi laji, harmaasieppo. Ensimmäinen harmaasieppo koko reissun aikana tuntui hyvin oudolta. Ne tuntuivat olevan alkukesästä tyystin kadoksissa, ehkä sitten menneet suoraan pesimään ja tämän vuoksi hiljaisia. Maatilarakennusten viertä kulkiessa kirjokerttu tuli nyt paremmin esiin koko paikalla olleelle ryhmälle. Päätimme lähteä vielä museon lavalle, kun aikaa oli mukavasti ennen aamupalaa. Museon puutarhassa kultarinta lauloi nyt kuuluvasti ja jallu oli samoilla kalastusapajilla kuin lauantainakin. Lisäksi nyt äänessä oli käenpiika. Palasimme aamupalalle ja pieni virkistäytymishetki tuli tarpeeseen. Aamupalan jälkeen oli kohteena Klobbarsin uusi luontopolku.
Klobbarsin luontopolkustartti oli aavistuksen haasteellinen, sillä reitin alkupää oli merkattu hieman puutteellisesti. Punaiset täplät johdattivat kuitenkin oikealle reitille lopulta. Oppaalle kankea alku tuotti hieman stressiä, mutta tuntui mukavalta päästä katsomaan, miten luontopolku oli kehittynyt sitten lokakuun 2019. Reitti kulki kalliopolkuja samaan tapaan kuin Kalenin luontopolku, askelmia, nousuja ja laskuja oli paljon. Linkkimaston juurelta näkyi hyvin merelle ja sorsaporukka kiinnitti huomiota. Sinisorsien joukosta löytyikin pari haapanaa. Muuten reitti oli lintujen osalta melko vaatimaton sinä päivänä. Ympäristö oli kuitenkin mielenkiintoista, sillä se kulki lammaslaitumien halki, ja varmasti potentiaalisia paikkoja eri vuoden- ja vuorokaudenajoille oli paljon. Ryhmä jakautui kahtia reitin puolivälissä, kun osa halusi kulkea tietä pitkin takaisin Klobbarsille. Kävely oli mukava fyysinen aloitus päivälle, mutta reitin todelliset helmet jäivät aprikoitavaksi ja ehkä seuraavaan kertaan nähtäväksi. Jääkauden uurtamat kalliot olivat toki elämykselliset. Päivän ohjelmassa oli vielä lisää kävelyä, joten tässä vaiheessa ryhmä palasi lepäämään ja syömään. Uni tulikin nopeasti kellon ollessa noin 13.
Jaana muisti aikaisemmilta Kökar -retkiltään Ari Linnan opastaman kävelyreitin, jolle lähtö oli Karlbyn kylästä, ensin Norra Karlbyvägeniä ja tämän jälkeen Svensvägeniä kohti Mjosundia. Reitti kulki lehmälaitumen vierestä jossa osittain lehtojen kätkössä laidunsi emolehmälauma vasikoineen.
Saimme maanomistajalta luvan kulkea reitin päähän saakka vanhan kivilouhoksen alueelle. Timo havaitsi varpushaukan ja Sissi retken toisen harmaasiepon. Mjosundin päässä louhokselle kiivettiin melko huteria tikkaita ja kiipeämiseen kallioiden päälle tarvittiin hieman apukäsiä. Kallioilta olisi voinutkin sitten katsoa merta ja taivasta vaikka koko päivän. Kivitasku pomppi suorakulmion muotoiseksi leikattujen kivenlohkareiden päällä ja tuulikin oli tyyntynyt jo. Mjosundin reitin rantalahdelman ruovikko näytti varsin lupaavalta, vaikka sieltä ei mitään erityisiä havaintoja ollut tehty, eikä kävelyn aikaan kuulunutkaan mitään erityistä. Ajatus mahdollisesta luhtakanareviiristä kuitenkin heräsi väkisin tiheää, okrankeltaista ruovikkoa tarkastellessa.
Takaisin kävellessä saimme seuraavan uuden retkipinnan: punarinta tiksutti tervaleppien kätkössä. Punarintakin on pesäpoikasia ruokkiessaan varsin hiljainen, mutta pesän läheisyydessä kulkeminen ja tietenkin pesästä lähteneet poikaset saavat vanhemmat varoittelevaisiksi. Retken pituus oli edes takaisin noin kuusi kilometria pitkä. Karlbyn kylässä pyöri pieni parvi hemppoja, joiden lentoääniä kuuntelimme Sissin kanssa. Tervakukka kukki runsaana pihoilla ja kävelyreitti oli varsin idyllinen – tämä helppokulkuinen reitti otetaan vakioreitiksi seuraavilla retkillämme. Tukevan lounaan kylläisyys olikin yllättäen kävelyn aikana hävinnyt, ja Brudhällin upea päivällinen maittoi: merisiikaa täyteläisen bearnaisekastikkeen, salaatin ja varhaisperunoiden kanssa, ja jälkiruuaksi Ahvenanmaan pannukakkua pirskahtelevan kirpeänmakean raparperikeiton sekä pehmeän kermaisen vaniljajäätelön kera. Lajilistaus: uusina lajeina tässä vaiheessa siis haapana, punarinta ja harmaasieppo. Sataan lajiin olisi vielä matkaa, ja sääennuste näytti lupaavalta illan suhteen: tyyni, lämmin kesäilta. Edelleen kannattaisi yrittää siis pensassirkkalintua Merivartioston tien varrelta, kehrääjää muillekin sekä uutena ajatuksena Mjosundin ruovikon kätköjen rallus.
Päivällisen päätyttyä lintuharrastajien päivällä oli pituutta jo yli 16 tuntia, mutta silti vielä innokas autosaattue lähti kiertämään Kökarin hämärtyvää iltaa. Ensin ajettiin Mjosundiin. Vastarannan saunamökki herätti ilta-auringon valossa ihastusta ja idyllisiä unelmia. Lintujen osalta oli hiljaista. Rytikerttunen jankkasi ruovikossa ja tervapääskyt singahtelivat taivaalla. Meri oli tyyntymässä ja ilta oli täydellinen. Ryhmä jakaantui tiellä ruovikon alueelle. Joskus olin oppinut, että käsien läpsäyttäminen yhteen saattaisi innostaa luhtakanaa ääntelemään. LÄPS! – hiljaisuuden kuuntelua. Marjatta huusi jotakin, mutta en kuullut mitä. Uusi läpsäytys – hiljaisuus. Sitten sisuunnuin niin paljon, että päätin käyttää puhelimesta luhtakanan atrappia. Sen käyttöä on aina harkittava tarkkaan, mutta nyt yritin. Siirryin lähemmäksi Marjattaa, Pirjoa ja Tuirea ja taas kuulosteltiin. Sitten hiljaisuuden rikkoi metallisen luonnoton ”kr kr kreeeeeeiiii”. Siinä se oli, luhtakana, retkipinna numero 95.
Ilta-ajelu jatkui ennen Kalenin luontopolun parkkipaikkaa sijaitsevalle ojalle Hamnön tiellä. Kuvauksellinen usva nousi ojasta ja lehtokurppia soidinsi ainakin kolme: kahdestaan, yksin ja kolmistaan.
Viitakerttunen lauloi vaimeasti jossakin kaukana Antonsin suunnalla. Merivartioston tiellä mainitsemisen arvoista oli ainoastaan varoitteleva luhtakerttunen ja illan hämyssä matalassa katajassa päivystänyt pikkulepinkäinen, jotka jäivät tuon reissun anniksi. Tervaleppälehdosta kuului punarinnan ja laulurastaan korkeaa varoitusvihellystä, mutta petoa emme löytäneet. Ehkä me aiheutimme tuon vakavamman tason hälytyksen, mutta varsin usein juuri tuo varoitus tarkoittaa välitöntä kuolemanvaaraa, ja on tarkoitettu sellaisille superpedoille kuten varpuspöllö, varpushaukka, näätä tai kissa. Kehrääjää kuulosteltiin vielä Anton´s Gesthemin edustalla, mutta se pysyi siihen hetkeen vaiti. Kellokin läheni jo keskiyötä ja vielä olisi yksi varhainen aamuhetki maanantaina. Sunnuntain retkeily päätettiin tähän.
MAANANTAI
Maanantaiaamu käynnistyi viideltä. Aamu oli tyyni ja selkeä. Nyt olisi hyvä hetki staijata vielä Hamnön kirkon lavalta. Alkuun pysähdyimme kuitenkin Överbodan lavalle etsimään tavia. Lapasorsia, sinisorsia, mustakurkku-uikkuja, silkkiuikkuja, harmaahaikaroita, punajalkavikloja ja niin edelleen, mutta ei taveja. Ruskosuohaukka pyörähti ruovikon yllä saaden punajalkaviklot ja sorsat paniikkiin. Matka jatkui kohti Hamnötä, jossa jäimme Repen kanssa tarkastamaan Sandvikin suuntaan aukeavaa lahtea. Tukkakoskeloita, tukkasotkia, naurulokkeja, pilkkasiipiä, mustakurkku-uikkuja sekä ruovikossa kähmyilevä nokikana. Laji numero 96. Tästä jatkoimme kirkon lavalle ja puutarhaan. Nyt ruokkikalliot olivat hyvin näkyvillä ja sikarin muotoiset ruokit menivät ja tulivat. Ruokkien ravinnonhakureissut saattavat olla hyvin pitkiä. Esimerkiksi etelänkiislat ja riskilät hankkivat ravinnon yleensä pesimäluodon lähivesiltä, mutta ruokit saattavat lentää ulkomerelle saakka. Aamuhetki kului nopeasti ja oli aika lähteä aamupalalle, jossa julistettiin retken kokonaislajimäärä: 96. Nokikana jäi viimeiseksi. Lintulajimäärän lähimmäksi veikannut Matti voitti purkillisen Peders Aplagårdin omenahilloa. Uusia lajeja ei enää kotimatkalla havaittu. Timon sanoin, mieli jäi kuitenkin pitkäksi aikaa Kökarin tervaleppälehtojen lumoihin. Tänne täytyy jälleen palata. Kiitos Jaana, Timo ja Henna, Pirjo, Arja, Sissi, Marjatta, Reijo ja Ulla, Matti ja Tuija sekä Tuire antoisasta retkestä.
Kirjoitti Suvi Riihiluoma
Kuva Jaana Sarvala