“Musiikki, jossa ei ole sanoja, ei viittaa musiikin itsensä ulkopuolelle.” Näin sanoi muiden muassa Igor Stravinsky, ja väite on sikäli järkevä, että musiikin melodiat, soinnut ja rytmitkin – ja varsinkin niiden suhteet toisiinsa – toimivat ennen kaikkea oman sisäisen logiikkansa mukaisesti.
Musiikissa voi kuitenkin olla monia elementtejä, jotka meidän mielissämme viittaavat muihinkin asioihin maailmassa kuin musiikkiin itseensä. Jos musiikin ulkomusiikillinen juoni liittyy mereen, säveltäjä sijoittaa nuotit aaltomaisesti, ja niinpä me sitten kuulijoina koemme, että nyt ollaan merellä. Tästä on tullut perinne, ja perinne vahvistaa mielikuvaa. Myös lehtien havina tuulessa, myrsky ja ukonilma ovat löytäneet vastineensa musiikissa. Jos melodia kulkee ylöspäin, se voi tarkoittaa ylöspäin kapuamista tai toivon heräämistä. Jos rytmi on kiivas ja nopea, se voi liittyä tapahtumien kiihtymiseen. Musiikin “ominaistunteiden”, siis rauhallisuuden, kiihtyneisyyden, traagisuuden, pateettisuuden tai kepeyden voi ajatella olevan yhteydessä ihmisen tunteisiin. Varsinkin elokuvien ja tv-ohjelmien musiikissa on paljon totuttuja piirteitä, jotka tukevat elokuvallisen juonen ja tunteiden liikkeitä. Takaa-ajo-, tappelu- tai rakkauskohtaus ilman musiikkia jää ontoksi.
Joskus musiikin piirteet voivat viitata myös eläimiin ja niiden käyttäytymiseen. Esimerkiksi hevosten ratsastusääni yhdistyy tiettyyn rytmikuvioon, jota on käytetty musiikissa, kun on haluttu viittaus ratsuväkeen tai muuhun kavioiden kopinaan. Tapa, jolla musiikki ja eläin yhdistetään, kertoo siitä mielikuvasta, joka meillä on kyseisestä eläimestä. Esim. Sergei Prokofjevin Pekassa ja sudessa kissa kuvataan hieman leikkisällä, hieman kiertelevällä klarinetin äänenvärillä ja melodialla.
Silti vain linnuilla on eläinkunnassa omanlainen, erityinen suhde musiikkiin. Lintujen laulu on kuin musiikkia, ja musiikissa on usein haluttu luoda ääniä, jotka ovat kuin lintujen laulua. Joskus sävellyksen nimeen on suoraan sisällytetty linnun nimi, joskus taas lintu löytyy keskeltä sävellystä ilman suoraa viittausta sen nimeen otsikossa.
Laulutaitureita, kukkujia, imitointia ja ääninauhoja
Satakieli on päässyt sävellyksen nimeen esimerkiksi Igor Stravinskyn Satakielen laulussa (Le chant du rossignol, 1917), jonka juoni perustuu H.C. Andersenin satuun. Alkupuolella huilu ja muut soittimet esittävät luonnollista, elävää, monimutkaisesti laulavaa satakieltä, kun taas jälkipuoliskolla ääni on mekaanisempi sen takia, että kyseessä on satakieltä korvaava mekaaninen kone. Satakielinimisiä kappaleita löytyy myös mm. Couperiniltä, Granadosilta ja Händeliltä. Myös Hector on säveltänyt laulun Satakielen laulu V.A.Koskenniemen runoon, mutta tällöin ei enää ole kyse satakielen äänen jäljittelystä.
Italialainen Ottorino Respighi käyttää sävellyksessään Rooman pinjat (I pini di Roma, 1924) orkesterin soiton lisäksi äänilevytallennetta, jossa satakieli laulaa. Tämä oli historian ensimmäinen kerta, kun musiikissa käytettiin tällaista keinoa. Tässähän äänilevy ei sisällä alkuperäismusiikkia, vaan oikeaa linnunlaulua, josta on tullut osa musiikkia vasta säveltäjän päätöksen kautta. Gramofoni soi yhdentoista tahdin ajan kolmannen osan, “Gianicolo-kukkulan pinjat”, lopussa.
Toisen Respighin teoksen nimi on yksinkertaisesti Linnut (Uccelli, 1928). Se jakautuu viiteen osaan, jotka pyrkivät tavalla tai toisella imitoimaan lintuja ja niiden käyttäytymistä. Musiikillisena pohjamateriaalina Respighi on käyttänyt 1600- ja 1700-lukujen säveltäjien musiikkia, joissa on valmiina lintuaiheinen nimi. Ensimmäinen osa on “Preludi”, jossa esitellään tulevien osien teemoja. Toisen osan nimi on “Kyyhkynen”, ja se perustuu Jacques de Gallot’n musiikkiin. Osa on rauhallinen ja melankolinen. Kolmas osa on “Kana”, ja sen pohjana on Jean-Philippe Rameaun musiikki. Kana on vilkas nokkija: soittimet pyrähdyttävät ylöspäisen nopean kulun kanaa imitoidakseen. Neljäs osa on jälleen “Satakieli”; se pohjautuu kansanlauluun ja lintua esittävät huilu ja sen vielä korkeammalta soitettava sukulaissoitin piccolo. Viides osa on “Käki”, ja se pohjautuu Bernardo Pasquinin musiikkiin. Käen aihe, joka kertautuu lukuisia kertoja eri soittimista, on sama kuin miten se yleensä lähes aina ilmenee musiikissa esikuvansa mukaisesti: alaspäinen suuri terssi-intervalli, esim. sävelet E-C tai A-F. Tyypillisin soitin, joka esittää käen motiivin, on klarinetti.
Käki ja mustarastas ovat päässeet joihinkin sävellyksiin sivurooliin kohdissa, joissa ollaan “metsäisissä tunnelmissa”, käki esim. Beethovenin kuudennessa eli Pastoraalisinfoniassa ja Mahlerin 3. sinfoniassa. Beethovenilla lintujen kohtauspaikka on toisen osan, “Kohtaus puron rannalla”, lopussa, jossa puupuhaltimet soittavat toisiinsa limittyvänä “kuorona”. Lintujen nimet on merkitty peräti nuotteihin. Huilu esittää satakieltä, oboe viiriäistä ja kaksi klarinettia käkeä.
Satakielen ohella toinen mestarilaulaja, mustarastas, on päässyt suomalaisen Einar Englundin toisen sinfonian (1948) lisänimeksi. Sinfonia on vuoroin lempeä, vuoroin hyvinkin voimallinen, jopa sotaisa. Mustarastasvaikutteita kuullaan monessa kohdassa. Sinfonian alussa kaksi huilua, yksi piccolohuilu ja kaksi klarinettia soittavat alaspäin kulkevaa, toistuvaa aihetta. Toisen osan lopussa on vielä selvempi imitointikohta, jossa piccolo ja huilu soittavat vapautunutta lauluteemaa ja myöhemmin klarinetit ja oboet tulevat mukaan.
Hyvin erilainen mustarastas on The Beatlesin Blackbird ns. valkoiselta albumilta. Rauhallisessa, melodisessa laulussa Paul McCartney laulaa ja säestää itseään kitaralla ja kertoo mustarastaasta sanojen kautta. Kappaleen keskellä mukaan tulee äänitettyä mustarastaan laulua, joka jää soimaan kappaleen loppuun. Kappaleen äänityksessä kuuluvat myös McCartneyn kitaransoiton asemanvaihtojen liu’ut – niistäkin voi kuvitella mustarastaan ääniä.
Mustarastas on aiheena myös ranskalaisella Olivier Messiaenilla sävellyksessä Le merle noir huilulle ja pianolle vuodelta 1952, joka on aivan selvää mustarastaan jäljittelyä, joskin sävelkieli on vielä modernimpaa ja atonaalisempaa kuin Englundilla. Mutta eihän oikea mustarastaskaan mitään ihmisten säveljärjestelmää noudata. Kaikkein eniten lintujen ja musiikin suhteesta kiinnostunut tunnettu säveltäjä on juuri Messiaen. Hänen suhteensa lintuihin oli suorastaan runollinen ja mystinen. Hän oli myös ornitologi ja tallensi linnunlaulua ympäri maailmaa. Osassa sävellyksistä kuullaan mukana noita äänitteitä, osassa soittimet jäljittelevät lintujen ääniä. Sävellysten nimistä osassa on lintuaihe, osassa ei, vaikka linnut olisivat inspiroineet. Messiaenin lintunimisiin sävellyksiin kuuluvat mm. Catalogue d’oiseaux (“Lintujen luettelo”), Réveil des oiseaux (“Lintujen herääminen”) ja Oiseaux éxotiques (“Eksoottisia lintuja”). Joissakin teoksissa yhden osan nimi sisältää lintuaiheen, ja joskus linnut ja Messiaenin katolinen uskonto liittyvät yhteen. Yhden Messiaenin kuuluisimman teoksen, Quatuor pour la fin du temps (“Aikojen lopun kvartetto”), kolmas osa on Abîme des oiseaux (“Lintujen kuilu”), jossa vain klarinetti soittaa.
Messiaenin oma kuvaus osan soitto-ohjeeksi on seuraava: ”Kuilu on Aika surullisuutensa, kuluttavuutensa kera. Linnut ovat Ajan vastakohta; ne ovat halumme kohti valoa, kohti tähtiä, kohti sateenkaaria ja kohti juhlavia lauluja”. Samanlaiseen lintujen ikiaikaiseen olemassaoloon viittaa Joonas Kokkosen Viisi bagatellia -pianosävellyksen kolmas osa Aves (linnut latinaksi), joka ikään kuin tuo terveisiä miljoonien vuosien takaa.
Olemme nähneet, että mm. Ottorino Respighi, Paul McCartney ja Olivier Messiaen ovat käyttäneet äänitettyä linnunlaulua teoksissaan. Suomalaisessa taidemusiikissa tämän metodin on tähän asti pisimmälle vienyt Einojuhani Rautavaara teoksessaan Cantus Arcticus, (“Arktinen laulu”, 1972). Sävellys käyttää laulujoutsenen, tunturikiurun ja kurkien nauhoitettuja ääniä. Äänitteitä on yhdistelty ja muokattu myös elektronisesti, ja lopputulos onkin yksi hienoimmista orkesterin ja lintujen yhteiskonserteista, varsinkin kun kurkien äänessä on riipivää muuttavan kurkiauran jylhyyttä.
Rautavaara on säveltänyt myös orkesterifantasian Lintukoto (1995), jossa hän ei käytä lintujen äänen tallenteita, mutta puupuhaltimien pulppuavan sävelmassan voi selvästi ajatella kuulostavan lintuparvelta. Myös Erkki Salmenhaaran viides sinfonia (1990) on lisänimeltään Lintukoto, ja siinä kuoro laulaakin Aleksis Kiven Lintukoto-runoa. Vuonna 2016 on kuultu lisäksi Teatteri Kapsäkissä samanniminen musikaali. Lintukoto on myyttinen paikka taivaanrannassa, jonne muuttolinnut muuttavat. Sana lintukoto on nykysuomalaiselle tutumpi merkityksessä ‘turvallinen, eristynyt paikka’, joten Rautavaaran ja Salmenhaaran sävellysten nimet on kustannetussa materiaalissa käännetty englanniksi ”Isle of Bliss”. Tämä käännös piilottaa suomea taitamattomalta kuuntelijalta yhteyden lintuihin.
Mainittakoon ääninauhan käytöstä vielä Hitchcockin elokuva Linnut (The Birds, 1963), joka on siitä harvinainen elokuva, että siinä ei ole ollenkaan varsinaista ihmisten soittimilla tai laululla tuottamaa elokuvamusiikkia. Sen sijaan lokkien, varisten ja muiden ihmisten päälle hyökkäävien lintujen kauhistuttavat äänet tuovat elokuvaan kaksinkertaisen pelon elementin. Jopa hiljaisuus sisältää kauhua, koska katsoja vain odottaa seuraavaa lintujen hyökkäystä. Elokuvan Linnut äänimaailma on itse asiassa Hitchcockin hovisäveltäjän Bernard Herrmannin käsialaa, eli elokuvalla on “säveltäjä”, mutta musiikki on pelkästään äänitettyä ja muokattua lintujen ääntä.
Ei niin kauniisti laulavia lintuja
Giacchino Rossinilla on ooppera Varasteleva harakka (La gazza ladra). Harakalla on oopperan juonessa käänteentekijän sivurooli: päähenkilö välttyy kuolemantuomiolta, kun varastettu lusikka löytyykin harakan pesästä. Jo alkusoitossa voi kuulla harakan räkättävän naurun imitointia.
Sarjassa Eläinten karnevaali, jonka sävelsi Camille Saint-Saëns 1886, kolmastoista eli toiseksi viimeinen osa on kaikkein kuuluisin. Kyseessä on “Joutsen”. Soolosoittimena on rauhallisesti, ylväästi ja kauniisti soittava sello, toiseksi isoin sinfoniaorkesterin jousisoittimista. Myös joutsen on melko iso linnuksi, ja tyypillisessä mielikuvassamme joutsenesta se lipuu vedessä rauhallisesti, ylväästi ja kauniisti. Sellon ääni ei kuvasta joutsenen ääntä tai esimerkiksi joutsenen hyökkäyksiä koiran kimppuun, vaan joutsenen muita ominaisuuksia, niin kuin me ne koemme.
Joutsen on muutenkin kuuluisa musiikissa. Jean Sibeliuksen Lemminkäinen-teoksen kuuluisimmassa ja hyvin usein itsenäisesti esitetyssä osassa “Tuonelan joutsen” soolosoittimena on englannintorvi. Se taas on puupuhaltimien perheessä melko matala soitin, oboen isompi versio, ja samoin kuin Saint-Saënsilla, sävellys liikkuu hitaasti ja intensiivisesti. Englannintorven ääni koetaan myös varsin melankolisena. Ja onhan Tuonelan joutsenen sävy paljon traagisempi kuin Eläinten karnevaalin joutsenen. Eikä Sibelius kerro ihan tavallisesta joutsenesta, vaan kalevalaisen runouden Tuonen mustassa joessa uivasta myyttisestä linnusta. Jos tuon joutsenen tappaa, kuolee itsekin.
Kolmas maailmankuulu joutseniin liittyvä sävellys on Pjotr Tšaikovskin Joutsenlampi, jonka ulkomusiikillinen juoni taas pohjautuu venäläisiin kansansatuihin ja jossa paha noita on muuttanut prinsessan joutseneksi. Joutsenten rooli musiikissa on siis usein myytteihin liittyvä.
Siinä missä Saint-Saënsin ja Sibeliuksen joutsenet lipuvat ylevästi ja rauhallisesti, edellä mainitun Eläinten karnevaalin osassa 2 “Kanat ja kukot” on sen sijaan täysi meuhka päällä, osassa 9 “Käki metsän siimeksessä” klarinetti esittää jälleen käen kukuntaa ja osassa 10 “Lintuhäkki” virtuoottinen huilu taituroi pikkulinnun lailla pitkän lirkuttelevan laulun. Kanoja löytyy monesta muustakin sävellyksestä, ja usein niiden kuvauksessa korostuu tuo samainen nokkiminen ja vipeltäminen.
Eläinten karnevaalin tapaan toinen lastentarinanomainen sävellys, joka sisältää merkittävät linturoolit, on jo edellä mainittu Sergei Prokofjevin Pekka ja susi. Siinä puusta toiseen lentelevää, nopeaa ja nokkelaakin pikkulintua esittää nopealiikkeinen huilu, kun taas hitaamman ja suden vatsaan joutuvan ankan roolin näyttelee hitaammin ja surullisemmin soittava oboe. Oboeankka valittaa myös suden vatsasta käsin. Oboe ja sen isoveli englannintorvi ovat soittimia, joilla on yleisemminkin “surullisia” tai “haikeita” musiikillisia rooleja.
Yksi lennokkaimpia [!] lintukappaleita tulee Romaniasta. Leivo (romaniaksi Ciocârlia) on balkanilaista ja mustalaismusiikkia yhdistävä, kansanmusiikkimainen mutta sävelletty (1889) taiturikappale pan-huilulle, viululle tai cimbalomille – tai kaikille näistä. Esimerkiksi Viktor Kopatšinskin yhtyeen versiossa (1976) pan-huilisti yltää ilmiömäiseen linnun imitointiin soittimellaan.
Tietyillä soittimilla on siis erityispaikkansa lintujen imitoinnissa: puupuhaltimet ovat sinfoniaorkesterin keskiössä, kun lintuja kuvaillaan imitoiden. Huilu ja piccolo kuulostavat korvaamme kaikkein lintumaisimmilta. Huilu ja muut puupuhaltimet esittävät varsinkin satakieltä, mustarastasta ja muita pikkulintuja. Käen takuusoitin on klarinetti. Oboe voi esittää kyyhkystä, viiriäistä tai ankkaa, jolloin soittimen ääni voi vielä etäisesti liittyä linnun ääneen, mutta Tuonelan joutsenessa englannintorvi ja Eläinten karnevaalissa sello eivät imitoi joutsenen rääkymistä vaan kuvaavat sen uljautta.
Linnuilla on erilaisia suhteita musiikkiin
Tärkein kahtiajako, joka lintujen ja musiikin suhteeseen liittyy, on se, että on musiikkia, jossa linnut kuuluvat (äänitteenä tai imitointina), ja toisaalta musiikkia, joka vain “kertoo linnuista”. On esimerkiksi tällaisia lauluja:
Miks leivo lennät Suomehen / Sä varhain kevähällä
Oi lennä lennä pääskynen / Tuo riemu rintaan ihmisten (Kesäillan valssi)
Lapsella vain voi silmät niin loistaa / Lintuja kun hän katsella saa (L’oiseau et l’enfant’)
Yleensä runo tai laululyriikka on saanut sävelet, jotka eivät pyri jäljittelyyn. Kesäillan valssin (Oskar Merikanto, 1895) tapauksessa ensin oli soitinsävellys, joka suosionsa myötä sai sitten vihdoin vuonna 1950 sanat.
Maailmalle levinneessä Angry Birds -pelissä on monenlaisia tunnusmusiikkeja, joista on pelin ulkopuolelle koostettu erilaisia sikermiä. Alkuperäiset pääteemat ovat Ari Pulkkisen käsialaa, mutta esimerkiksi Jonne Valtonen on koostanut sikermän sinfoniaorkesterille. Pelin pohjalta tehdyssä elokuvassa on muuta musiikkimateriaalia. Mutta millä tavalla nämä musiikit kuvaavat pelin vihaisia lintuja?
Musiikin ja lintujen suhde niissä teoksissa, joissa teoksen nimi viittaa lintuihin, muodostaa tällaisen jatkumon:
1. Musiikki sisältää äänitettyä linnunlaulua.
2. Soittajat (tai laulajat) imitoivat linnun ääntä mahdollisimman eksaktisti.
3. Säveltäjä on kirjoittanut soittajille (tai laulajille) sellaista soitettavaa, joka muistuttaa linnun ääntä.
4. Säveltäjä on kirjoittanut soittajille (tai laulajille) sellaista soitettavaa, joka kertoo tavalla tai toisella linnusta tai sen ominaisuuksista.
5. Musiikkikappale kertoo linnusta joko otsikkonsa tai sanojensa tai molempien osalta, mutta sävellyksessä ei ole lintuja imitoivia tai edes kuvaavia elementtejä.
Vasenta ääripäätä edustavat esimerkiksi Cantus Arcticus ja Blackbird, kun taas joutsenta kuvaavat Saint-Saënsin, Sibeliuksen ja Tšaikovskin sävellykset kuuluvat neljänteen ruutuun. Oikean ääripään eli viidennen ruudun olemassaoloa on vaikea todistaa, sillä eri kuulijat ovat varmasti eri mieltä siitä, mikä kaikki musiikissa viittaa lintuihin, ja lisäksi se, että sävellyksen nimi liittyy lintuihin, aiheuttaa väkisinkin oletuksen, että lintuja todennäköisesti joko lainataan, imitoidaan tai kuvaillaan ainakin jossain päin sävellystä.
Yleisemminkin voi miettiä, missä menee raja, kuulenko minä tai kuuletko sinä linnun musiikissa. Lintujen ääni on kuin musiikkia, musiikki usein muistuttaa lintujen ääntä. Esimerkiksi Anton Brucknerin neljäs sinfonia, lisänimeltään “Romanttinen”, saattaa heti aluksi viedä kuvailuille altistuneen kuulijan ajatukset jonnekin Itävallan Alpeille, suureen kaikuisaan tilaan, jossa käyrätorvi soittaa alppisävelmän. Kun sitten päästään sivuteemaan, joka rakentuu kolmelle sävelen alaspäiseen kulkuun, F-F-As, ainakin minulle tulee väkisin mieleen “ti-ti-tyy”.
***
Tule kokeilemaan, mitä itse kuulet
Helsingissä toimiva täysimittainen sinfoniaorkesteri Ylioppilaskunnan Soittajat (YS) esittelee konserteissaan 7.12. klo 19 Viikin kirkossa ja 12.12.2016 klo 19 Lauttasaaren kirkossa viisi sävellystä, joiden nimissä on suora yhteys lintuihin. Konsertin nimi on “Linnut” ja orkesteria johtaa Mikk Murdvee.
Kaikki kappaleet on esitelty tässä artikkelissa. Soitamme kolme suomalaista ja kaksi italialaista sävellystä.
Giacchino Rossini: Alkusoitto oopperaan Varasteleva harakka
Ottorino Respighi: Linnut
Einojuhani Rautavaara: Lintukoto
Einar Englund: Sinfonia numero 2 ”Mustarastas”
Angry Birds Medley. All-Around Adventure! Original music by Rovio. Arranged and orchestrated by Jonne Valtonen 2015
Säveltäjät eivät yleensä anna tarkkoja ohjeita: “Kuuntele, tässä on lintu.” Viime kädessä jokaisella kuulijalla on oikeus kuulla tai olla kuulematta lintuja musiikin aikana. Muusikko ja ornitologi saattavat olla eri mieltä siitä, mikä tulee linnuilta ja mikä ei. Näistä viidestä sävellyksestä kenties Englundissa on eniten kohtia, jotka eri tavoin muistuttavat meitä mustarastaasta, mutta mitään lopullista totuutta mustarastaan esiintymistiheydestä sinfonian sivuilla tuskin on. Toivotammekin sinut tervetulleeksi konserttiin nauttimaan erilaisista lintujen inspiroimista sävellyksistä ja tekemään omat tulkintasi. Lippuja saa ovelta ja niitä voi tiedustella myös YS:n tiedottajalta (tiedottaja@ys.fi).
Teksti: Jarno Raukko
viulunsoittaja Ylioppilaskunnan Soittajissa